Suuri halu elämää kohti

Ridder, Dood en Duivel, Albrecht Dürer, 1513

Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen ei hakeudu tietoisesti raskaiden aiheiden äärelle eikä voi erotella muistoja mielikuvituksesta. Hänen teoksissaan on kyse elämästä ja kuolemasta.

On tyypillinen lounasaika helsinkiläisellä puutaloalueella, kun Vilja-Tuulia Huotarinen avaa kotinsa oven. Arkinen aherrus jää hetkeksi taakse, kaduilla eteenpäin kiirehtijöiden huoleksi. On aika puhua kuolemasta ja kirjoista.

Huotarinen on tullut tunnetuksi runoilijana: hänen esikoisteoksensa Sakset kädessä ei saa juosta julkaistiin vuonna 2004. Pian sen jälkeen rinnalla alkoi ura nuortenkirjailijana. Runo kuuluu, näkyy ja tuntuu kaikkialla – proosassa, olohuoneessa, puheessa.

Taide ja kuolema liittyvät yhteen taiteilijamyyteissä, rappioromantiikassa ja kauhukuvastossa. Huotarinen ei kirjailijana pelkää pimeää, ja hänen teoksistaan Finlandia Juniorinkin aikanaan voittanut valoa valoa valoa näyttää nuoren tytön itsemurhan. Uusin teos Kimmel ja myös prosaistiuran avannut Silja-sarja sivuavat niin ikään kivuliaita aiheita. Kuoleman sävyistä kirjoittaminen nuoremmalle väestölle ei ilmiönä ole mitenkään tavaton, vaan aihetta on sivuttu nuortenkirjallisuudessa jo ammoisista ajoista lähtien.

Enemmän kuin uutiskuva

Vaikeista asioista tulee puhua Huotarisen mielestä kuten kaikesta kirjallisuudessa, harkitusti.

”Valmiin kirjan ei tule haavoittaa kuin rikkinäinen esine. Sen tulee tarjota jotain taiteellisesti hiotumpaa ja perustellumpaa kuin vaikkapa välähdys uutiskuvasta”, kirjailija kuvailee. Hän kokee jäsenyyden yhteiskunnassa ja taiteilijan sananvapauden oikeuttavan tarttumaan aiheeseen kuin aiheeseen, kunhan teos on kokonainen ja syvästi tiedostettu lähtiessään maailmalle.

Lukukokemuksen Huotarinen painottaa voivan olla mitä vain, ulottumattomissa. Kirjoittajan vastuuseen kuuluu paitsi kirjoittaa ehjä teos myös olla valmis siitä syntyvään keskusteluun. Kaikkia ei voi miellyttää:

”Aina on se nelivitonen, joka järkyttyy kaikesta, mitä nuorille on kirjoitettu.”

Internetistä löytää nirhausvideoita helposti, ja uutiskuvat varioivat verisiä teemoja. Jos vastuu ja vapaus kulkevat käsi kädessä, onko kuolemassa yhtään tabua enää vuonna 2016? Huotarisen mielestä kyllä.

”Tuntuu, että tabu on kuoleminen henkisenä tapahtumana. Siitä puhuttaessa tulee vähän sellainen hihhulimeininki äkkiä. Henkisyys ja toisaalta kuolema eri uskontojen kautta eivät kenties kosketa nykypäivää suuresti.”

Teini-iän magia

Kuten aikuisille suunnattua kaunokirjallisuutta luetaan usein jo yläasteella, myös nuortenkirja-osastolla vierailee moni aikuinen. Huotarinen korostaa, ettei kirjoita tietyn ikäisille vaan ennemminkin tietyn ikäisistä. Hän vastustaa aika-ajatusta kirjahyllyssäänkin laittamalla nuortenkirjoja aikuisten puolelle. Huotarisen proosahahmot ovat teini-ikäisiä: valoa valoa valoa -teoksen päähenkilöt ovat ”unenomaisia 14-vuotiaita”, ”jo tarpeeksi itsenäiset 16-vuotiaat” taas saavat selviytymistarinoineen äänen Kimmelissä.

Ikäryhmässä Huotarista viehättää sen hurjuus ja herkkyys:

”Nuoruus on kaikessa villeydessään ja haavoittuvuudessaan alati kiehtova, teini-iän numeroissa on jotain maagista. Asiat tapahtuvat ihmiselle ensimmäistä kertaa. Ympärillä tapahtuvia isoja muutoksia vastaan ei ole vielä toimintamalleja, joten ne on pakko kohdata sellaisenaan.”

Kirjallisten hahmojensa iän Huotarinen kokee liittyvän myös omaan henkilökohtaiseen menneisyyteensä menetyksineen ja ratkaisemattomine kysymyksineen. Uudessa syntyvässä proosassa liikkuvat vaihteeksi aikuiset, mutta miljöö on liitettävissä nuorisoon. Käsikirjoituksessa on ”iso tilanne päällä”.

”Kai mun on taas saatava tietää, mitä jollekin 16-vuotiaalle tapahtuu”, kirjailija naurahtaa.

Valoa valoa valoa -teoksessa 14-vuotiaat päähenkilöt ovat tekijänsä sanoin ”traagisen yksin vaikeiden asioiden kanssa”. Romaani kertoo siitä mistä ei tekisi mieli puhua, rakastetun kuolemasta. Kyseessä ei kutenkaan ole kertomus surutyöstä, vaan ennemminkin näyttämö asioiden törmäyttämiselle. Esikoisrunoteoksen Sakset kädessä ei saa juosta takakannessa muistutetaan lukijaa: ”Kivun kohtaaminen on se hinta, jonka maksamme, jos juoksemme sakset kädessä eikä onnettomuutta voi aina välttää. Aina ei voi suojella, edes itseään.”

Esikoisteos kertoo naiseksi kasvamisesta, ja samoja kasvun, jatkuvuuden ja naiseuden teemoja varioivat myös kolme myöhemmin ilmestynyttä runoteosta. Huotarinen lähteekin kuvailemaan poetiikkaansa muistoista käsin.

”Siinä näkyy jatkumo: iättömyys ja ajattomuus ihmisissä. Sukupolvien yhtäaikaisuus on esillä esimerkiksi Seitsemässä enossa. Ja sitten se jokin mikä näkyy monissa, kuinka muistoistaan ei pääse irti.”

Vain aikaa

Pieniä kuolemia Huotarinen havaitsee elämänkin sisällä: kun on sanottava kyllä tai ei, paluuta ei ole. Uuden maiseman ja aikakauden voi aikaansaada läheisen kuolema tai muu suuri muutos. Huotarinen itse huomasi uuden ajanlaskun alkaneeksi, kun uusi kotimaa astui hänen elämäänsä jokunen vuosi sitten – nyt osa ajasta kuluu Suomessa, osa Islannissa.

Yksilön henkilökohtaisista kysymyksistä maan päällä tärkeimpänä kirjailija pitää aikaa: sen alle menee kaikki rakkaudesta alkaen. ”Aikaa ei tule tappaa, sitä pitää kohdella hyvin ja huolella. Armollisuus ajalle on tärkeää, kuten myös oman ajan selkeä keskittäminen siihen, mikä on tärkeää hetkessä.” Menettämisten hetkellä Huotarinen ei ole koskaan kysynyt ”miksi”. Joskus ”missä”, kunnes siihenkin löytyi vastaus: varmasti jossain. ”Paha on kenenkään muun puhua huomisesta, jos jokin aika on lopussa.”

Aikamatkustus on Huotarisen uusin valtaus kirjoituspöydän äärellä.

”Tuntuu, että nyt joku on muuttumassa kirjoittamisessa, poetiikassa tyylillisesti. Etäisyyksien ylittäminen on ruvennut kiinnostamaan, tekstin omuus materiaalina rivienvälien sijaan. Poetiikassa ja elämässä on alkanut uusi aikakausi, sellainen dynaaminen, jossa aikahypytkin ovat mahdollisia.”

Siirtymiä kulkuvälineen kautta kirjailija on jo harjoitellut, ja Kimmelin supersankaritar-päähenkilö ylittää suuria etäisyyksiä lentokoneella, jonka pilottina toimii luonnollisesti itse.

Rajapinta väreilee

Aika voi olla myös raja, ja eräs varma raja sijaitsee kuoleman ja elämän välillä. Rajapinta väreili, kun Huotarinen jatkoi loppuun kirjailija-ystävänsä Seita Vuorelan Lumi-romaanin Vuorelan äkillisen menehtymisen jälkeen keväällä 2015. Kirjallinen koppi rajan takaa oli Huotarisen mukaan luonnollinen, henkilön ollessa ”juuri Seita” ja teoksen ollessa aukkoja vaille valmis – ei siis vaikkapa kokonaan vailla viimeistä puoliskoa.

Mieluisa kirjoittamisprosessi aikaansai toisinaan myös vilunväreitä.

Lumen rajaa kohti matkaava päähenkilö vertautui prosessissa kirjailijaan, joka matkasi kohti toista konkreettista rajaa täällä meidän todellisuudessamme. Seitaa kiinnosti paljon rajan käsite, se näkyy teemana hänen muissakin teoksissa, joista useat käsittelevät kuolemaa ja myös tuonpuoleista. Itseäni on aina kiinnostanut enemmän se, miten elävät setvivät kuolemaa, eikä se rajan tuonpuoleisuus niinkään.”

Sähköpostiin tallentuneet kirjalliset keskustelut avittivat teoksen loppuunsaattamisessa. Elämän aikana Huotarisen ja Vuorelan tuli jahdattua yhdessä seikkailuja matkoilla ja toisaalta myös täysosumia nuortenkirjallisuuden saralla: ”Me oltiin molemmat aika armottomia, etsittiin niitä helmiä.” Rajan ylittämisen ajatus tuntuu kiehtovalta mahdollisuudelta. ”On huikaiseva ajatus kurottaa kuoleman yli, konkreettiset paperit ja sanat pitkospuina. Ystävyys on yhä olemassa, taito jatkaa toisen lauseita ja päätellä langat.”

Kun kuolema ja elämä eivät ole mielessä vastakohtina tai edes kaukana toisistaan, huomaa helposti outoa väreilyä. ”Jotenkin näen häilyvyyden elämässä, vaikka terminen kuoleminen onkin konkreettinen tapahtuma. On selvää, että keho ikääntyy tietyllä tapaa. Mutta mitä aikaan tulee, niin ihmisiä ympärillä vanhenee ja nuorenee ihan miten sattuu.”

Kertomalla elämään

Kuolemassa Huotarista pelottaa sen jyrkkä ehdottomuus. Hän menetti isänsä ollessaan vasta 21-vuotias kirjallisuudenopiskelija, eikä muista tuosta kesästä mitään. Ensimmäiset luku- ja kirjoituskokeilut kuoleman parissa taas sijoittuvat jo maaseudulla vietettyyn lapsuuteen. ”Pienenä kirjoitin tarinoita aluksi vain eläimistä, ja kirjahyllystä erityisesti mieleen jäi Ernest Thompson Setonin Villejä eläimiä, ja se traaginen suden kuolema siinä. Kuolemasta opetti myös Marita Lindquistin tarkka ja hieno Maleena-sarja sekä toisaalta Astrid Lindgrenin useat kirjat.”

Kuolemattomuuden haave tai kauhukuva on näkyvillä paitsi vampyyrisaduissa variaatioineen myös luonnontieteissä: ”Lampipolyyppi on ikuinen. Se syödään, mutta se monistaa itseään, eikä näin koskaan kuole.” Lohtua tuo ajatus elossa säilymisestä itsen monistamisen kautta: mieleen juolahtaa ihmispolvien jatkumo Huotarisen tuotannossa. Tai kuten Seita Vuorela toisaalla teoksessaan Karikko kirjoitti: ”Täysin en lähde pois koskaan. Olenhan minä tarinankertoja.”

Kuolemaa kirjailija ei ajattele omien sanojensa mukaan paljoakaan, muttei voi siltä tai muilta varjoilta itseään suojella.

”Nuorelle voi tapahtua mitä tahansa. Niille mä tahdon antaa äänen: joita ikä ei ole suojannut kauheuksilta.”

Nuoruus, ihmisyys hauraimmillaan ja terävimmillään, ei turhaan kietoudu kuolemaan. ”Suuri halu elämää kohti” on vastavoima: se jokin, mikä vetää puoleensa kohti asioita, jotka kaipaavat tulla kerrotuiksi.

viljatuuliahuotarinen_credit-mikko-palonkorpi
Kuva: Mikko Palonkorpi
  • 🕯 (2)
  • 💐 (2)