Kauheuden kauneus

De mens op negentigjarige leeftijd, Crispijn van de Passe (I), 1574 - 1637

Joose Keskitalo tunnetaan kärsimyksen kyllästämistä lauluistaan. Keskitalon lyriikka puhuttelee rujolla hengellisyydellään heitäkin, jotka eivät hengellisiksi tunnustaudu.

Olemme jääneet kolmistaan vanhan pappilan saunaan. Toinen on ikäiseni poika, jonka kanssa olimme olleet samana kesänä isosina, toinen oman riparini työntekijöistä. Keskustelu on kääntynyt kristillisiin muusikoihin. Työntekijä on kotoisin Savonlinnasta. Puhumme sieltä kotoisin olevasta lauluntekijästä, joka äänittää kaikki kappaleensa kasiraitanauhurille. En tunne kyseistä muusikkoa, mutta nautin toisten innokkaasta keskustelusta.

Tuo kesä oli viimeinen, jolloin seurakuntayhteys tuntui mitenkään omalta. Ja jo sinä kesänä ollessani isosena koin itseni valehtelijaksi, myin jotain mihin en itse luottanut. Tunsin, että seurakunnasta ei löytynyt ihmisiä, joiden kanssa olisin voinut aidosti keskustella ja kyseenalaistaa. Sekulaarien ihmisten joukosta heitä löytyi.

Vähäeleinen, pää painuneena huuliharppua soittamaan, olemus kumarassa. Liian isot vaatteet, liian isot silmälasit. ”Pyhä, pyhä, pyhä herra Sebaot!” kaikuu lähes transsinomaisen toisteisena Vastavirta-klubin yläkerrassa. Joose Keskitalon keikka on kerännyt baarin täyteen maanantai-iltana. Selän takana pelataan biljardia. Olemme nostaneet ystäväni kanssa takkimme pöydän reunalle.

Loppukesän illasta vanhan pappilan saunassa on kulunut noin seitsemän vuotta.

Kesti monta vuotta ennen kuin tajusin, että Joose Keskitalo oli se sama artisti, josta olin kuullut pappilan saunassa. Olin käynyt muutamilla keikoillakin ennen kuin ymmärsin. Olen toisinaan miettinyt, miksi Keskitalon musiikki vetoaa sellaisiinkin ystäviini, joilla ei tietääkseni ole sen kummempaa omakohtaista suhdetta kristinuskoon.

Minulle Keskitalon arvoitukselliset kertomukset toimivat jonkinlaisena siltana seurakuntayhteyden aikaan: laulujen kuvasto, allegorioiden tuttuus ja pelastuksen mahdollisuus ovat lohdullisia. Kenties sekulaari ihminen voi kuitenkin nauttia laulujen kauneudesta, tunnelmasta ja arvoituksista.

Tuhoa ja turhia toiveita

Joose Keskitalo jakaa myös mielipiteitä. Levyarvioissa on ärsyynnytty hänen uskonnollisuudestaan, mikä lienee ymmärrettävää, sanoohan jo Jeesus, että sanoma pelastuksesta on hulluutta niille, jotka eivät siihen usko. Toinen monia häiritsevä piirre liittyy laulujen synkkyyteen. Kärsimyksellä on kuitenkin erityinen sijansa kristinuskossa.

Pelastushistorian käänteet ovat brutaaleja. Jumala laskeutuu alas maan päälle, elää ihmisenä ihmisten joukossa ja kokee kaikki inhimilliset kärsimykset. Jumala tapetaan nöyryyttävimmällä mahdollisella tavalla. Kuolema on kivulias. Jumala saa osakseen pilkkaa ja vihaa. Kuollut Jumala astuu alas tuonelaan ja kohtaa kuoleman. Ylösnoustuaan Jumala saa osakseen epäilyä ja pelkoa ennen ilahtumista.

Ristiriita nöyryytyksen ja sovituksen sekä äärimmäisen väkivallan ja äärettömän rakkauden välillä seuraa ihmisen elämään. Tule minun luokseni, kulta käsittelee tätä teemaa levyistä parhaiten. Se on täynnä pieniä, alle kahden minuutin mittaisia kappaleita, joiden maailmankuva on tavattoman pessimistinen: Tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan kertoo yhden miehen pyrkimyksestä sammuttaa valot ja sähköt maailmasta. Ja vaikka valot sytytettäisiin uudestaan ja uusia tähtiä syttyisi sammuneiden tilalle, laulun lopussa jätetään ilmaan leijumaan sen mahdollisuus, että huomenna uusia ei sytykään.

Me palvelemme kuolemaa perustuu pienieleiselle, muutaman lauseen toistamiselle. Ensin toistellaan kappaleen nimessä olevaa lausetta, tämän jälkeen sitä, miten kaikki on hyvin. Lopuksi todetaan: ”En tule takaisin. Aion olla onnellinen.” Tässä on samaa henkeä kuin körttiläisyyden suruttoman ajatuksessa: ihminen, joka ei koe tarvitsevansa pelastusta on suruton, hänellä ei ole huolta pelastuksesta eikä sen paremmin surua kadotuksesta. Kun ihminen havahtuu tähän, hänestä tulee herännyt – omaan heikkouteensa ja parantumattomuuteensa herännyt ihminen.

Maailmanpalon kanssa tehty ja 7-tuumaisena sinkkuna julkaistu Härkälaulu on samaan tapaan kaunis ja karu, minimalistinen, pieni tarina. Laulu kuuluu lyhykäisyydessään näin:

”Älä katso taakse / veli kulje kiiruummin / näin kyntöaurat toisillensa puhuivat pellolla / sillä se mies on takanamme / on siellä ruoska vyöllänsä / on siis paras että pidämme varalta / tai se lyö meidät hengiltä / se hullu lyö meidät hengiltä // pilvet on pilviä vaikka ne kuinka kullassa ruskotelkoot / toiveet on turhia vaikka ne kuinka onnea uskotelkoot”.

Peltoa kyntävien härkien elämä on kuoleman ja ruoskan pakenemista. Samanlainen on ihmisen kohtalo. Toiveet ovat vain toiveita ja vapaa tahto mielen kuljeskelua vailla toiminnallista vapautta, jos ihminen luo toivonsa tähän elämään. Samaan tapaan Luoja auta -esikoislevyn Enkö saisi julistaa maailmaa kylmäksi paikaksi, jossa yritetään lämmitellä käsiä, mutta huudetaan pelastuksen perään.

Arvoitusten äärellä

Keskitalo on hyvin summannut laulujensa teologian Helsingin Sanomien haastattelussa (19.4.14): ”Mutta tässä kauheudessa on sovinto, kauneus ja hienous.”

Vaikka lauluissa kuljetaan pimeydestä pimeyttä vastaan, on lopussa aina sanoma armosta ja pelastuksesta. Jo viimeisimmän Ylösnousemus-levyn nimi viittaa siihen, että levyn teemat sijoittuvat kärsimyksen ja kuoleman tuolle puolen eli pelastukseen. Heti levyn aluksi kysytään, onko jo maailmanlopun aika.

Ylösnousemuksella vuorottelevat arjen ahdistavat näyt ja paradoksit pelastuksesta. Ensimmäiseen joukkoon kuuluvat esimerkiksi Kerrostalonäky, jossa aiheena on jälleen kerran löydetty ruumis ja Muuttopäivä joka kuvaa omituista kahden lapsen ystävyysriittiä linnunpoikien tappamisesta.

Tärkeämpää on kuitenkin se, miten pelastuksen paradokseissa käsitellään kuolemaa. Levyn A-puolen päättävä Tämä on voitto muistuttaa sanomaltaan pääsiäisajan iloa ylösnousemuksesta. Vaikka Keskitalon lauluissa kuolema kuvataan groteskina, kevennetään synkkää tunnelmaa toisinaan pienillä silmäniskuilla. Groteskeimmin kuolemaa kuvaavat laulut saattavat esimerkiksi olla duurissa ja sävyltään hyvin lämpimiä. Kuolemaan suhtaudutaan toisinaan jopa naljailevasti: hautausmaa vetää käteen, lamppuun hirttäytynyttä miestä katsoessa pohditaan pitäisikö ottaa valokuva.

Ylösnousemus -levyllä tällainen silmänisku on Suuri tulva. Ensinnäkin se on pieni laulu suuresta tulvasta. Se on lyhyt ja koruton. Siinä lauletaan ”ei tämä ole loppu”, mikä on samalla murtuma laulun maailmasta levyn materiaaliseen tasoon: tämä laulu ei ole levyn loppu, vaan vasta seuraava on. Oikeastaan Ylösnousemus kokonaisuudessaan eroaa aiemmasta tuotannosta sen nostattavalla vireellä ja jonkinlaisella varovaisella hymyllä. Ylösnousemuksen tematiikkaan tämä sopiikin. Suuri tulva alkaa sillä, että Keskitalo sanoo: ”Voi hyvin olla, että näemme kaiken mitä on, mutta sen merkitys, se menee meiltä ohi.” Arvoitusten onkin tarkoitus jäädä arvoituksiksi, mysteerien mysteereiksi. Kaikkea ei tarvitse tietää, eikä tulkita puhki.

Mutta yksi on varmaa, ja siitä saarnaa Ylösnousemuksen viimeinen laulu. Siinä neljän mestatun miehen päät sanovat vielä alas vieriessään mestaajilleen: ”Tuomio on teidän päällänne. Tuomio se on teidän päällänne. Te voitte riistää meiltä meidän päämme. Mutta tuomio, se on teidän päällänne. – – Marttyyrien veri se on teidän päällänne, isien veri – teidän päällänne, pyhien veri – teidän päällänne, apostolein veri – teidän päällänne.” Kuolema ei ole kristitylle loppu.

Entä keitä Keskitalo tarkoittaa meillä? Arvatenkin niitä, jotka ovat ottaneet pelastuksen vastaan. Vaan entä me sekulaarit ihmiset, jotka emme usko? Onko päämme vaarassa?

Keskitalo on itse sanonut, että esiintyy mieluummin baareissa kuin kirkoissa. Helsingin Sanomien haastattelussa hän puolestaan toteaa vierastavansa gospelin tapaa tehdä hengellisyydestä itsetarkoitus. Keskitalolle musiikintekijänä musiikki on itsetarkoitus, hengellisyys jotakin, joka tulee mukaan itsestään. Tärkeämpää kuin käännytystyö on pysähtyä arvoitusten äärelle.

  • 🕯 (1)
  • 💐 (1)